Kohti kestävämpää kotieläintuotantoa

 

kirjoittaja Marjukka Lamminen, MMM (kotieläintiede), tohtorikoulutettava

Ympäristöystävällisempi maatalous ei ole rakettitiedettä. Pienillä, arkisilla ratkaisuilla voidaan saavuttaa merkittäviä päästövähennyksiä.

 

Kotieläintuotannon aiheuttamista kasvihuonekaasupäästöistä merkittävimpiä ovat dityppioksidi (N2O), metaani (CH4) ja hiilidioksidi (CO2). Niiden mukana tapahtuu typen, energian ja orgaanisen aineen hävikkiä ruoantuotantosysteemistä, mikä heikentää systeemin tehokkuutta ja tuottavuutta.

Kotieläintuotannon kasvihuonekaasupäästöjä voidaankin vähentää tuotannon ympäristötehokkuutta lisäämällä. Tällöin tuotantopanokset käytetään tehokkaammin hyväksi ympäristön ja eläinten hyvinvointia ja terveyttä vaarantamatta. Oleellista on vähentää hävikkiä ja parantaa ravinteiden kierrätystä kaikilla kotieläintuotannon osa-alueilla. Näin käytetyt tuotantopanokset eivät karkaa taivaan tuuliin, vaan päätyvät sinne, minne niiden todella tulee päätyä: tuotteisiin. Samalla myös tuottajan kukkaro kiittää.

Samat konstit tepsivät useampaan ongelmaan, sillä kasvihuonekaasupäästöjä vähennettäessä myös vesistökuormituksen riski vähenee. Maailmanlaajuisesti kotieläintuotannon aiheuttamia kasvihuonekaasupäästöjä olisi mahdollista vähentää jopa 30 %, mikäli kaikki maataloustuottajat omaksuisivat samat teknologiat ja käytännöt, jotka ovat tällä hetkellä käytössä kaikkein vähäpäästöisimmillä maatiloilla.

 

kuva: Karoliina Rimhanen/MTT:n arkisto

kuva: Karoliina Rimhanen/Luken arkisto

 

1. askel: Huolehdi maan kunnosta

Maan tiivistyminen heikentää maan veden johtavuutta, ilmanläpäisevyyttä ja haittaa kasvien ravinteiden ottoa ja sadontuottokykyä. Kun vedenläpäisykyky on tiivistymisen takia heikentynyt, vesistöjen ravinnekuormituksen riski lisääntyy. Tiivistyneessä maassa kaasujenvaihto heikkenee, mikä lisää kasvihuonekaasupäästöjen määrää.

Tiivistymisriski on suurin, kun märällä pellolla ajetaan painavalla kalustolla. Maaperän haitallisia rakennemuutoksia voi ehkäistä minimoimalla ajo märällä pellolla, alentamalla kaluston rengaspaineita, suurentamalla renkaiden kokoa, pienentämällä kuormaa ja pitämällä ojituksen kunnossa. Kasvihuonekaasupäästöjä ehkäistäessä myös kalkituksesta huolehtiminen on tärkeää, sillä dityppioksidipäästöt vähenevät kun maan pH ylittää 6,5.

 

2. askel: Lisää kiertoon hiilinieluina toimivia monivuotisia nurmia

Monivuotiset nurmet ovat merkittävä hiilinielu. Maan eloperäisen aineksen lisääntyminen kasvattaa maan hiilivarastoa. Eloperäisen aineksen lisääntyminen myös parantaa maan vedenpidätyskykyä ja -läpäisevyyttä, mikä puolestaan lisää viljelyvarmuutta ja ehkäisee maan tiivistymistä. Monivuotiset nurmet pystyvät myös turvaamaan luonnon monimuotoisuuden säilymisen yksivuotisia viljelykasveja paremmin. Eroosion riskikin vähenee kasvipeitteisyyden lisääntyessä.

Euroopan mittakaavassa Suomen monivuotiset nurmet ovat lyhytikäisiä. Yli 5-vuotisia nurmia on vain 1,4 % Suomen maatalousmaasta, kun taas Irlannissa, Sloveniassa ja Iso-Britanniassa niiden osuus on yli 60 %. Luomuviljely on peltojen hiilinielujen kasvattamisen kannalta kaikkein suotuisin tuotantomuoto. Pohjois-Euroopan olosuhteissa luomuviljelyllä voidaan nostaa maan hiilipitoisuutta keskimäärin 28 % tavanomaiseen viljelyyn verrattuna. Luomuviljelyssä voidaan sitoa hiiltä maaperään keskimäärin 560 kg/ha/vuosi, eli 2 t CO2/ha/vuosi, vähintään 20 vuoden ajan. Luomuviljelyn suotuisa vaikutus perustuukin pääasiassa monivuotisten nurmien viljelyyn sekä peltoviljelyn ja karjatalouden yhdistämiseen.

 

3. askel: Panosta eläinten hyvinvointiin ja terveyteen

Karjanomistajat ovat tähänkin asti tehneet parhaansa eläinten terveyden ja hedelmällisyyden hyväksi, koska ne ovat talouden, työnkäytön, eläinjalostuksen ja karjan kokonaisuuden toiminnan näkökulmasta aina olleet erityisen tärkeitä. Kasvihuonekaasupäästöt tuovat vielä yhden näkökulman, joka korostaa näihin asioihin panostamisen tärkeyttä.

Hedelmällisyyden parantuessa ja eliniän pidentyessä eläinten poistot vähenevät ja tarvitaan vähemmän uudistuseläimiä poistettavien tilalle. Tämä puolestaan vähentää tuotettujen kasvihuonekaasupäästöjen määrää eläinlajista riippumatta. Yksistään hedelmällisyyden parantumisen nykytasolta ihannetasolle (poikimisesta siemennykseen 70 päivää, 70 % kiimoista havaitaan, tiinehtyvyys ensimmäisestä siemennyksestä 65 %) on arveltu vähentävän nautojen metaanipäästöjä 24 % ja ammoniakkipäästöjä 17 %. Myös utaretulehdusten väheneminen pienentää kasvihuonekaasupäästöjä. Hyvät elinolosuhteet, ruokinnan mitoitus kuntoluokan mukaan, huolellinen kiimantarkkailu, siemennysajankohdan valinta ja tiineystarkistukset ovat keinoja hedelmällisyyden parantamiseen.

 

kuva: Esa Melametsä/MTT:n arkisto

kuva: Esa Melametsä/Luken arkisto

 

4. askel: Ruoki eläimet tarpeiden mukaan

Eläinten ruokinta tulisi mitoittaa mahdollisimman tarkasti niiden tarpeita vastaavasti kaikkien ravintoaineiden suhteen. Rehujen koostumuksen perusteellinen tuntemus on perusedellytys mahdollisimman tarkalle ruokinnalle. Vaiheruokinnan (esim. eri kasvuvaiheissa) on havaittu vähentävän tehokkaasti kasvihuonekaasupäästöjä kaikilla eläinlajeilla.

Valkuaisen yliruokintaa tulisi välttää, sillä se lisää dityppioksidipäästöjä lannasta. Se myös lisää vesistöjen ravinnekuormituksen riskiä. Yksimahaisilla eläimillä dieetin kokonaisvalkuaispitoisuuden pienentämisen ja synteettisten aminohappojen käytön on havaittu vähentävän lannan typpipäästöjä. Fytaasientsyymin käytön on havaittu paitsi tehostavan yksimahaisten eläinten fosforin hyväksikäyttöä, myös parantavan valkuaisen sulavuutta ja vähentävän typen eritystä lantaan. Myös lypsylehmillä ruokinnan raakavalkuaispitoisuuden pienentäminen tehostaa typen hyväksikäyttöä.

Ruokinnan valkuaispitoisuutta laskiessa on kuitenkin pidettävä huoli siitä, ettei muiden ravintoaineiden pitoisuus, erityisesti ruokinnan energiasisältö, laske. Kaikkien eläinten ruokinta tulisi toteuttaa niin, että aminohappojen tarve täyttyy.

 

5. askel: Perusta märehtijöiden ruokinta hyvälaatuiseen säilörehuun

Eläimen ruoansulatuskanavassa ja koko kotieläintuotantoketjussa vallitsevien monimutkaisten vuorovaikutussuhteiden hallinta ja ymmärtäminen on haastavaa. Siksi kotieläintuotannon aiheuttamien kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen ei ole yksiselitteistä. Yhden kasvihuonekaasun päästöjen vähentäminen ei saisi tapahtua toisten päästöjen lisääntymisen kustannuksella. Myöskään eläinten tuotosta, terveyttä tai hyvinvointia ei tule heikentää.

Väkirehun osuuden lisääminen ruokinnassa (osuus yli 35–40 %) vähentää nautojen metaanipäästöjä. Yksivuotisten viljojen viljely ei kuitenkaan sido hiiltä maahan yhtä tehokkaasti kuin monivuotiset nurmet. Märehtijät ovat myös varsin heikkoja väkirehun hyödyntäjiä. Lisäksi on huomioitava, että viljapohjaisella ruokinnalla eläimet kilpailevat suoraan ihmisten kanssa ravinnosta. Käytännössä kehittyneissä länsimaissa väkirehun osuus on jo nyt niin suuri etenkin lypsylehmien ruokinnassa, että sen osuuden kasvattamisella saadut tuotannon lisääntymisen ja metaanipäästöjen vähentymisen hyödyt eivät kata taloudellisia kustannuksia. Märehtijöiden ruokinnan väkirehupitoisuuden nostaminen tarpeettoman korkeaksi myös aiheuttaa terveydellisiä ongelmia, mm. pötsin happamoitumista ja sorkkakuumetta.

Monivuotiset nurmet lisäävät hiilen sitoutumista maahan, joten nurmista saatavien karkearehujen käyttö ruokinnassa kompensoi osittain nautakarjan metaanipäästöjä. Märehtijöiden ruokinnassa korostuu karkearehun sulavuuden ja säilönnällisen laadun parantaminen. Rehun hyvä säilöntälaatu ja jälkilämpenemisen ehkäiseminen vähentävät laatu- ja kuiva-ainetappioiden syntymistä. Rehun jälkilämpeneminen myös lisää hiilidioksidipäästöjä. Säilöntälaadultaan huonon rehun syönti vähenee, valkuaisaineet ovat pidemmälle hajonneita ja erittäin huonossa rehussa myös sulavuus laskee. Jos rehu pääsee homehtumaan, siihen voi muodostua jopa myrkyllisiä yhdisteitä. Nämä kaikki huonontavat merkittävästi rehun tuotantovaikutusta.

Käytännössä varmimmin rehun hyvän säilönnällisen laadun voi taata asianmukaisilla rehunvalmistusmenetelmillä mukaan lukien säilöntäaineen käytön. Rehun säilönnällisellä laadulla on jopa rehun sulavuutta (D-arvo) suurempi vaikutus syöntiin. Kun syönti vähenee, myös tuotos laskee. Kuitenkin eläimen tuottamat kasvihuonekaasupäästöt pysyvät suhteellisen samalla tasolla, jolloin päästöjen määrä tuotekiloa kohden lisääntyy. Tämän vuoksi hyvän syönnin ja tuotoksen varmistaminen on tärkeää.

 

kuva: Yrjö Tuunanen/MTT:n arkisto

kuva: Yrjö Tuunanen/Luken arkisto

 

6. askel: Suosi kotimaista valkuaisrehua

Soijan tuotannolla on valtavat kasvihuonepäästövaikutukset sen aiheuttamien suorien ja epäsuorien maankäyttömuutoksien, erityisesti metsien hävittämisen vuoksi. Soijan maailmanlaajuisen vuositarpeen on arveltu kohoavan yli 300 miljoonaan tonniin vuoteen 2020 mennessä. Tuotanto lisääntyy erityisesti Argentiinassa, Boliviassa, Brasiliassa ja Paraguayssa. Tämä on uhka paitsi savanni- ja sademetsäekosysteemeille, myös paikallisille pienviljelijöille. Mikäli kehitys jatkuu nykyisenlaisena, 16 miljoonaa hehtaaria savannia ja lähes 6 miljoonaa hehtaaria trooppista metsää otetaan maanviljelyskäyttöön vuoteen 2020 mennessä. Vuosina 2006–2007 Brasiliassa tuotetusta soijarehusta 32 % tuotiin Euroopan unionin alueelle ja siitä 90 % päätyi sikojen ja siipikarjan ravinnoksi. Soijanviljelyn vuoksi kadonneita metsien ja savannien hiilinieluja ei huomioida sian- ja siipikarjanlihantuotannon kasvihuonekaasupäästölaskelmissa.

Märehtijöiden rehuissa soijan voi helposti korvata muilla valkuaislähteillä. Yksimahaisten eläinten ruokinnassa korvaaminen on haastavampaa, mutta mahdollista. Korvaavia valkuaisen lähteitä ovat härkäpapu, herne, rypsi ja lupiini. Mikäli tuotantoa olisi tarpeeksi, näillä voitaisiin jo nyt korvata 70 % tuontisoijasta. Toistaiseksi täydellisen soijattomuuden estää yksimahaisten eläinten ruokinnassa korvaavien valkuaisrehujen laatu, joka ei täysin vastaa soijaa, ja märehtijöiden ruokinnassa niiden hinta ja saatavuus.

Valkuaisomavaraisuuden lisääminen edellyttää pitkäjänteistä toimintaa, sitoutumista ja kokonaisvaltaisia ratkaisuja niin tiloilla kuin koko tuotantoketjussakin. Tarvitaan myös lisää tutkimustietoa siitä, miten erilaiset korvaavat valkuaislähteet soveltuvat eläinten, erityisesti yksimahaisten, ruokintaan.

Typensitojakasveja täysimääräisesti hyödyntämällä voitaisiin Suomessa vähentää väkilannoitetypen käyttöä 60 % nykyisestä. Tämä vähentäisi fossiilisen energian kulutusta merkittävästi, saavutettu energiansäästö olisi yli 3000 TJ vuodessa. Se vastaa maa- ja puutarhataloudessa vuonna 2010 lämmitykseen ja viljankuivaukseen käytetyn polttoöljyn energiamäärää.

 

7. askel: Pidä lihaksi kasvatettavien eläinten loppukasvatusvaihe lyhyenä

Iso osa lihantuotantotilan kasvihuonekaasupäästöistä muodostuu lisääntyvien naaraiden (emakot, lehmät, uuhet) ja kasvatettavien uudistuseläimien pidosta. Näiden eläinten tuottamiin päästöihin on kuitenkin vaikea vaikuttaa, ja ne ovat melko vakiot tuotannon toteutustavasta riippumatta.

Parhaiten lihantuotantotilan päästöihin voidaan vaikuttaa säätelemällä loppukasvatusvaiheen pituutta. Mitä pidempi loppukasvatusvaihe on, sitä suuremmaksi muodostuvat rehu-, kuivitus- ja rakennuskustannukset tuotettua lihakiloa kohden. Tämä heikentää luonnollisesti tuotannon tehokkuutta. Loppukasvatusvaiheen pidentyessä myös lihakiloa kohden tuotettujen kasvihuonekaasupäästöjen määrä lisääntyy. Vaikutus johtuu pääasiassa suuremmasta käytetystä rehumäärästä. Märehtijöiden loppukasvatusvaihetta voidaan lyhentää ja päiväkasvua parantaa nostamalla väkirehun osuutta ruokinnassa sekä parantamalla säilörehun laatua ja sulavuutta. Laiduntavilla eläimillä huomiota tulisi kiinnittää laidunkierron toteutukseen.

 

kuva: Tapio Tuomela/MTT:n arkisto

kuva: Tapio Tuomela/Luken arkisto

8. askel: Huomio lannan käsittelyyn

Lannankäsittelyn kasvihuonekaasupäästöjen vähentämistä vaikeuttaa se, että yhden päästölajin vähentäminen lisää usein toisen kasvihuonekaasun päästöjä. Esimerkiksi lannan dityppioksidipäästöjen vähentyessä ammoniakkipäästöt usein lisääntyvät. Lietelannan kasvihuonekaasupäästöt ovat kuivalantaa vähäisemmät. Yleisesti lannan varastointiajan lyhentämisen on todettu vähentävän kaikkia kasvihuonekaasupäästöjä, Suomen sääolosuhteissa tämä tosin on lähes mahdotonta. Talvella lannan lämpötilan laskiessa alle +10˚C metaani- ja ammoniakkipäästöt kuitenkin vähenevät.

Lähes kaikki lannan käsittelymenetelmät (esim. biokaasun tuotanto, separointi, lannan pH:n lasku hapoilla, kompostointi) vähentävät metaanipäästöjä tehokkaasti. Sen sijaan dityppioksidi- ja ammoniakkipäästöjen välillä tuottaja joutuu lannan suhteen valinnan eteen – molempien yhtäaikainen vähentäminen on haastavaa. Lantaa ei pitäisi levittää ennen sadetta, sillä se lisää kasvihuonekaasupäästöjä. Lietelannan multaaminen vähentää tehokkaasti ammoniakkipäästöjä, mutta vaikutusta metaani- ja dityppioksidipäästöihin ei ole havaittu tai päästöt ovat lisääntyneet.

 

9. askel: Rehujen lisäaineet mahdollinen tulevaisuuden ratkaisu

Viime vuosina on ollut vilkasta tutkimusta erilaisten rehujen sisältämien orgaanisten yhdisteiden ja rehulisäaineiden mahdollisuuksista vähentää kotieläintuotannon kasvihuonekaasupäästöjä, erityisesti märehtijöiden metaanipäästöjä. Tutkittuja aineita ovat mm. tanniinit, saponiinit, rasvat, elektronin vastaanottajat, ionoforit ja entsyymit. On myös tutkittu mahdollisuutta muokata pötsimikrobistoa vähemmän kasvihuonekaasupäästöjä tuottavaksi esimerkiksi rokotteilla. Osalla menetelmistä on saatu lupaaviakin tuloksia. Toistaiseksi menetelmät ovat kuitenkin vielä pääosin vain tutkimuskäytössä, ja kaupallisia, tilatasolle sopivia sovelluksia on vain vähän. Tilanne saattaa kuitenkin muuttua jo lähivuosina.

 

kuva: Benjam Pöntinen/MTT:n arkisto

kuva: Benjam Pöntinen/Luken arkisto

Tietolaatikko: Monien mahdollisuuksien valkuaiskasvit

Typensitojakasvit pystyvät biologiseen typensidontaan tekemällä
yhteistyötä typpibakteerien kanssa. Näiden kasvien juurinystyrät
ovat kuin pieniä typpilannoitetehtaita pellolla. Typensitojakasveja
ovat palkokasvit, jotka voidaan jaotella monivuotisiin nurmipalkokasveihin (esimerkiksi apilat, mailaset, keltamaite, vuohenherne) ja yksivuotisiin palkoviljoihin (esimerkiksi herneet, virnat, härkäpapu, lupiinit).

Nurmipalkokasveja hyödynnetään laidunrehuna tai säilörehuksi
korjattuna. Palkoviljat voidaan puida, mutta märehtijöille niistä
voidaan tehdä myös säilörehua, jolloin myös varsien ja lehtien
biomassa saadaan hyödynnettyä.

Lisätietoja valkuaiskasveista Valkuaisfoorumilta,
www.hamk.fi/valkuaisfoorumi.

Askeleet kohti kestävämpää kotieläintuotantoa
1. Huolehdi maan kunnosta
2. Lisää kiertoon hiilinieluina toimivia monivuotisia nurmia
3. Panosta eläinten hyvinvointiin ja terveyteen
4. Ruoki eläimet tarpeiden mukaan
5. Perusta märehtijöiden ruokinta hyvälaatuiseen säilörehuun
6. Suosi kotimaista valkuaisrehua
7. Pidä lihaksi kasvatettavien eläinten loppukasvatusvaihe lyhyenä
8. Huomio lannan käsittelyyn
9. Rehujen lisäaineet mahdollinen tulevaisuuden ratkaisu

kotielaintietokortti

 

Kohti kestävämpää kotieläintuotantoa -tietokortti (2016) (pdf)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *